Pirunpesä – pala lakeuksien mystiikkaa
”Joka täällä vahinkoa tekee tai varastaa, sitä Piru palavasti rakastaa. Tulituohuksin takaa ajaen ahdistaa ja yötä päivää tulikuumalla hiilihangolla hiostaa!”
Saavumme Jalasjärven Pirunpesälle iltapäiväauringon paistaessa. Pirunpesä sijaitsee Ylivallissa Isovuoren laella, ja viimeisimmän ajopätkän aikana maisema muuttuikin huomattavasti perinteisestä pohjalaismaisemasta: laakeat pellot vaihtuivat taianomaiseen metsämaisemaan ja jopa tunturimaiseen tunnelmaan. Jääkaudenaikaiset kivipaadet tervehtivät meitä ennen kuin Pirunpesä ehtii; ne nousevat tien vieressä kuin tarkkaan asetellut kiviaidat luoden mystistä tunnelmaa. Ystäväni, joka on entinen Pirunpesän työntekijä, huokaisee, miten täällä voikin aina tuntea Suomen muinaisen mytologian. Olen samaa mieltä. Kivipaadessa näkyy sammaloitunut ”jalanjälki”. Mahtaako tämä olla muinaisten Metsänasukkaiden vai kenties Mörrimöykyn jälki?
Parkkipaikalla meitä tervehtii Pirunpesän esimies Keijo Haanpää. Keijo on työskennellyt Pirunpesällä yli 20 vuotta, ja on tullut nyt päästämään meidät lukkojen taa aitaukseen, eli itse Pirunpesään sekä näkötorniin. Pirunpesä on auki vierailijoille kesäkuusta syyskuulle, jolloin pääsymaksu on aikuisilta viisi euroa, ja 5-12 -vuotiailta kolme euroa. Pääsymaksu on nimenomaan aitaukseen, jonka suojissa Pirunpesä sekä näkötorni sijaitsevat, ja on asetettu kävijöiden turvaksi; ilman aitoja alueella voisi käyskennellä koska tahansa ja tipahtaa 23 metriä syvään Pirunpesään kohtalokkain seurauksin. Pääsymaksulla tuetaan myös Pirunpesän toimintaa.
Lähdemme kapuamaan alaspäin kohti Pirunpesää. Se on 23 metriä syvä ja 14 metriä leveä, ajan ja jään muokkaama onkalo. Syntyhistoriasta voi lukea paikan päällä tai tiedustella sitä Keijolta, itse pidän enemmän tarinoista kuin geologiasta, joten uskoakseni käymme nyt melkoisen lähellä itse Pirun olinpaikkaa. Kapuaminen alas tapahtuu tukevia, jyrkähköjä, metalliverkoin suojattuja portaita pitkin. Yleensä täältä saa lainaksi hanskoja, koska kaiteet voivat olla kylmät, mutta korona-ajan takia suositellaan omaa hanskaparia. Tällä kertaa emme pääse pesän pohjalle asti, sillä jää katkaisee matkamme. Se yltää alatasanteelle asti, josta matkaa pohjalle olisi vielä 4,5 metriä. Tätä korkeammalla jää on ollut vain kerran parinkymmenen vuoden aikana. Jään alla on vettä, joka on vielä pumpattava pois ennen kuin Pirunpesä avataan vierailijoille. Tämä tarkoittaa sitä, että paikkaa saa tyhjätä ainakin 300 tuntia, arvelee Keijo. Huh, eipä olisi tullut omaan mieleeni, että tällaistakin työpanosta vaaditaan, jotta paikkaa pääsee kesällä ihailemaan. Täältä ylöspäin katsellessaan vasta tajuaa, miten syvä muodostelma onkaan. Tuntuu, kuin olisi astunut lähelle maahisten ja menninkäisten valtakuntaa. Seisoskelemme hetken alatasanteella ja kuuntelemme hiljaisuutta. Vesi pisaroi onkalon seinämiltä alas pienen kai´un kera. Lintujen laulu kuuluu jostain ylhäältä kauempaa ja auringon säteet osuvat juuri ja juuri meihin. Täällä tuoksuu sammal, viileys, ja se, miltä tuoksuu ensimmäisten kevätsateiden jälkeen.
Kun Pirunpesä on koluttu, lähdemme kiipeämään ylöspäin, nimittäin 21 metriseen näkötorniin. Tänne mennessään saa yleensä lainaksi kypärän, jottei kiipeämisen aikana satuttaisi päätään, mutta korona-aika verottaa taas, joten kipuamme vain erityisen varovasti ilman kypäriä. Tikkaat ylös ovat jykevät, kuten koko torni, mutta hieman huolellisuutta kiipeäminen vaatii; turhaa husimista kannattaa välttää, jos ei halua kopauttaa kyynärpäitään tai polviaan mihinkään. Tornin päällä näköalat ovat komiat; täältä näkee niin Santavuoren, Ponssimaan, kuin Pramiankin tuulivoimalat. Ja tuulesta puheen ollen, se alkaa käydä kovinkin navakkaaksi meidän ihaillessamme maisemia. Mutta kuten sanottu, näkötorni seisoo jämäkkäästi paikoillaan kuin pohjalaisukko, joten jalat eivät ala tutisemaan tässäkään korkeudessa.
Kun olemme kavunneet alhaalle ja ylhäälle, ja ylhäälle ja alhaalle, ja alkaa olla evästauon vuoro…; aivan oikein – makkaraa! Ennen ruokailuhetkeä haluan kuitenkin kuvata lisää Pirunpesän ympäristöä, sillä pilvet kertyvät uhkaavasti lähemmäs meitä. Ystäväni osoittaa minulle mielenkiintoisen kuvauskohteen parkkipaikan tuntumassa: se on Paimenpojan mänty. Mänty, joka kertoo surullisen tarinan eksyneestä paimenpojasta. Tarinan mukaan paimennettavat palasivat kotiin mutta poikaa ei kuulunut. Pakkasyöksi kääntynyt kevät oli vienyt pojan mukanaan, ja aamulla pojan ruumis löytyi kyseisen männyn juurelta.
Paimenpojan männyn lisäksi alueelta löytyy kuvanveistäjä Heikki Räsäsen vuonna 2005 tekemä Pertti ”Spede” Pasasen muistopatsas. Spede oli kiinnostunut luonnonihmeistä, ja mahdollisti rahoituksellaan Pirunpesän tyhjennyksen ja näin ollen allekirjoittaneenkin vierailun Pirunpesällä. Spedestä löytyy myös hieno kuva Pirunpesän kahvilassa. Kahvila palvelee kesäisin, joten käymme vain tutkailemassa sitä Keijon johdolla, kun silmääni osuu seinällä oleva kuva metsosta. Keijo kertoo otoksen olevan eläimestä, joka vuosia sitten oli asuttautunut Pirunpesän ympäristöön ja vartioi sitä lajilleen kuuliaisella tavallaan; jopa ulko-wc oli jouduttu siirtämään uuteen paikkaan, kun metso otti tontin omakseen. Vaikka metsäkanalintu yrittikin sabotoida Pirunpesän toimintaa, löytyi harmonia luonnon ja ihmisen välillä. Ihmiset saivat käydä kahvilassa ja metso sai rauhassa lepäillä mäntyjen lomassa – kunhan oli hieman pelotellut kävijöitä. Kyseistä metsoa ei ole alueella näkynyt enää vuosiin, mutta pidän kamerani kuitenkin valmiustilassa tästä lähtien. Ihan varmuuden vuoksi.
Lähellä kahvilaa sijaitsee hieno grillikota, minne menemme käristämään eväitämme. Nyt onkin sopiva hetki, sillä Luontoäiti heittää meille pari kourallista rakeita niskaan. Onneksi täällä kelpaa oleilla hetken jos toisenkin, ennen kuin jatkamme Pirunpesää kiertävälle lenkkipolulle.
Evästauon jälkeen lähdemme patikoimaan vieressä kulkevalle, noin kilometrin pituiselle lenkkipolulle. Vain vähän matkan päästä löytyy Kollinluola; täällä yöpyi ja metsästeli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Juho Korkiakoski, jota kutsuttiin kollikräätäliksi. Kömmin katsastamaan luolan mutta täytyy sanoa, että nykyajan mukavuuksiin tottuneelle tällainen kivipatja olisi ehkä vähän liikaa… (vai liian vähän?). Jännä kuitenkin ajatella, että joku on oikeasti täällä asustanut. Jatkamme kilometrin kierrosta Pirunpesän ympäristössä. Maisemat ovat ehkä hieman kärsineet hakkuusta, mutta on täällä silti karun kaunista. Joitain puita on kaatuneina polulle, mutta terveillä jaloilla tämän kierroksen tekee ihan mielellään.
Lähdemme Pirunpesältä ilta-auringon laskiessa. Aika humahti yllättävän nopeasti Keijon mielenkiintoisia juttuja kuunnellessa ja Pirunpesän mystistä aluetta tutkiessa. Lasketellessani Isovuoren hiekkatietä alaspäin mielessäni pyörii ympäristön innoittamana tarinoita jäteistä ja piruista, mutta ennen kaikkea se, mitä Juustoportin herkkuja sitä ostelisi matkalta kotiin viemisiksi…
Kirjoittanut Heta Mäkivirta