Päiväretki Loukajanvuorelle
Loukajanvuoren näkötorni kohoaa uljaan näköisenä ajaessamme kolmostietä pitkin pilvisenä päivänä Kurikan Luovankylän peltomaisemissa suunnatessamme luontopolulle. Sää on hyvin keväinen; äsken aurinko paistoi jopa kuumasti autoon, mutta nyt ikkunalle ripsahtelee jonkin sortin räntä- tai raepisaroita. Ei ehkä paras sää valokuvaamiseen mutta täällä jo ollaan.
Näkötorni on minulle tuttu kohde – olenhan itse kurikkalainen ja käynyt täällä monen monet kerrat ihailemassa luontoa ja paistamassa makkaraa. Mutta myös ulkopaikkakuntalainen löytää tänne helposti, sillä kolmostieltä löytyy opastukset näkötornille. Tiet perille ovat perushyvässä kunnossa, ja auton saa jättää parkkipaikalle noin 500 metrin päähän näkötornista. Tämä pieni kävelypätkä yllättää minut joka kerta: peltomaisema vaihtuu kallioihin ja mäntymetsiin, ja tuntuu kuin olisin hypännyt Kurikasta jonnekin ihan muualle. Tällä kertaa 500 metrin kävely hiekkaista tietä ja kallioista rinnettä ylöspäin tuntuu myös yllättävän raskaalta… Taitaa olla talvikilojen sulattelujen paikka. Mutta sitä ennen: makkaraa!
Loukajanvuoren näkötornin juurelta kohoaa heikkoa savua. Olisikohan siellä meille jo valmiiksi makkarahiillokset? Laavulta kuuluu puheensorinaa. Näin korona-aikaan ei sovi istahtaa muiden retkeilijöiden seuraksi, joten huudamme tervehdykset ja jatkamme kävelyä näkötornin ohitse seuraavalle laavupaikalle. Täällä harvemmin on ketään ja laavu on pienempi kuin näkötornin juurella oleva, mutta paikkana todella kaunis ja sympaattinen. Matkan varrella yritän olla kärppänä kamerani kanssa auringonpilkahdusten varalta, mutta Luontoäiti on päättänyt, että tältä päivää saa paiste riittää. Täytyyhän tänne tulla uudestaan, kun alkaa vihertää; näköalatornin ympäristössä kulkee luontopolku sekä 50 lajin puupuisto, mistä ei vielä tähän aikaan vuodesta saa kovin näyttäviä kuvia, ellei sitten pidä karun kauniista riisutusta maisemasta mitä tämä vuodenaika meille nyt tarjoilee.
Alamme tehdä tulia makkaranpaistoa varten. Puita on laavulla jo jonkin verran, mutta kipaisen puuvajaan hakemaan niitä lisää. Onneksi muistin ottaa pikkukolikoita mukaan, sillä vajassa on lipas vapaaehtoista maksua varten. Vajan lisäksi pihapiirissä nököttää myös hieno kota, jota on mahdollista vuokrata yksityiskäyttöä varten, sekä puuceet.
Kun makkarat on ahmaistu ja makkaralaulut laulettu (tiedättehän, ”makkaras on kaksi päätä toinen pää ja tää”), on aika lähteä kapuamaan näkötorniin. Torni on vakuuttavan näköinen. Se on perustettu vuonna 2004 kyläseuran voimin ja kohoaa 160 metrin korkeuteen. Kiipeämme ensimmäiselle tasanteelle 150 metrin korkeuteen vankkoja puuportaita pitkin. Jo tältä korkeudelta näkee Santavuoren tuulivoimapuiston ja upeaa pohjalaismaisemaa. Jatkamme kapuamista tornin huipulle asti. Tukevat puuportaat vaihtuvat rautaisiin kierreportaisiin, ja allekirjoittaneenkin jalat alkavat hieman tutista vaikkei korkeanpaikankammoa olekaan. Onneksi täältä ei putoamaan pääse, sillä tornin huippu on katettu ja näin ollen turvallinen. Nyt voi vain nauttia komeista pohjalaismaisemista, eikä tuulinen ja sateinen sääkään haittaa. Päiväretki Loukajanvuoren maastoon rauhoittaa mieltä ja antaa sen verran aktiviteettia liikkujalle kuin hän itse haluaa. Pitänee vain muistaa venytellä pohkeita illalla.
Kirjoittanut: Heta Mäkivirta